Aamupalan jälkeen yritin ottaa skype-videoyhteyden kotiin, mutta tekniikka ei toiminut, vastaanottajalla ei ollut yhteys auki, enkä voinut lähettää kännyllä edes viestiä yhteyden avaamisesta, koska olin taas kentättömällä alueella. Kyllä jurppii moinen pikkuasia kun ei saa yhteyttä.
Sitten katsomaan seuraavaa kallioveistosta. Edellisen päivän Mt.Rushmoren presidentit kalpenevat Crazy Horse muistomerkin rinnalla. Koska amerikkalaiset ovat kaiken suuren perään, niin tämä muistomerkki on todella suuri. Kun vertaa presidenttien päitä tähän, niin Mt.Rushmoren presidentit peittävät pelkästään Crazy Horsen pään. Crazy Horse, Hullu Hevonen, legendaarinen Lakota Sioux-intiaanipäällikkö, valittiin yksimielisesti Amerikan intiaaniheimojen toimesta tähän massiiviseen kalliomuistomerkkiin, jonka työt aloitettiin 3.kesäkuuta 1948. Silloiset, vielä elossa olevat, Little Bighornin taistelusta selvinneet viisi intiaanipäällikköä, valitsivat projektinvetäjäksi kuvanveistäjän Korczak Ziolkowskin. Hän oli aiemmin työskennellyt vapaaehtoisena juuri Borglumin Mt. Rushmoren projektissa.
Tästä työstä tuli Korczkin elämäntyö, hän kuoli 20.lokakuuta 1982. Hän ei suostunut ottamaan palkkaa koko lähes 36 vuotisen elämäntyönsä aikana säätiöltä. Säätiökään ei suostu ottamaan mitään avustuksia liittovaltiolta. Hänen elämäntyötään jatkaa vaimonsa Ruth ja seitsemän heidän kymmenestä lapsestaan.
"Valtava työ, joka alkoi 1948 ja jatkuu edelleen"
"Edessä veistos, jollainen takana olevasta kalliosta muotoutuu. Veistos on kunnianosoitus Amerikan alkuperäisväestön kulttuurille, traditiolle ja elävälle perinnölle."
Matkamuistomyymälässä tuhlattujen pakollisten intiaanisälän jälkeen suuntasin LoTjakkeen kohti etelää ja Nebraskaa. Tämä neljäs osavaltio tähän mennessä, oli yhtä suurta preeriaa. Maili tolkulla suoria ja suorempia teitä keskellä ei mitään. Minkä ihmeen takia ihmiset ovat yleensä tulleet näille preerioille elämään ja asumaan. Lähimpään naapurinkiin on matkaa kymmeniä maileja. Luulisi ihmisen tulevan hulluksi tällaisessa tyhjyydessä, ellei ole erakkoluonne.
Kolmisen tuntia olin ajellut autioita teitä ja muutaman pienen kyläpahasen lävitse, kun eteeni putkahti Kimballin "suurkaupunki".Population 2634-kyltti, milloinkahan sekin kyltti oli viimeksi päivitetty? Joka tapauksessa kaupungista löytyi kolme motellia, ja valitsin summanmutikassa Days Inn-motellin. Hyvä valinta, sillä motelli oli siisti, huone tilava, kaikki mukavuudet nettiä myöten. Eikä kalliskaan. Motellinomistajat ovat puolaisia, jotka olivat muuttaneet Usaan 22 vuotta sitten.Mukavia immeisiä!
Illan aluksi kävin syömässä päivällistä paikallisessa ravintolassa ja taasen kävi niin, ettei ravintolassa tarjoiltu mitään alkoholipitoisia juomia. Olisin ottanut olutta ruuan kanssa, mutta piti tyytyä kivennäisveteen. Samoin kävi muuten West Yellostonessa, kun Kunkun kanssa ruokailtiin. Eilen sitten ihmettelin ,mikäköhän olisi yhteinen nimittäjä tähän holittomuuteen joissakin ruokaravintoloissa. En keksinyt muuta kuin ravintolan nimen yhteydessä maininnan "family dinner".Näillä ei olekait sitten lupaa tarjoilla alkojuomia.
No murkinan jälkeen, joka olikin ihan hyvää ns. kotiruokaa, koukkasin Liquor Storen kautta, josta nappasin mukaani pari pulloa Milleriä.(olutta)
Siinäpä se meni lauantai-ilta ihmetellessä, että mitä hittoa minä täällä jumalan selän takana yksin oikein teen?
Sunnutaina 24.Elokuuta
Aamulla sitten saimme skypen toimimaan osittain, perheeni näki ja kuuli minut, mutta minä kuulin ja katselin still-kuvaa perheestäni. Mikähän ihme tässäkin sitten mättää. Aikaisemmin, edellisellä reissullani skype toimi loistavasti, mutta ei nyt.Olin odottanut yhteyttä kovasti, sillä mikään ei ole mukavampaa kuin nähdä ja kuulla rakkaansa toisella puolella maapalloa live-lähetyksenä.
No ääniyhteys pelasi kuitenkin ja sekin oli oikein mukavaa. Siinä jutustellessa vierähti yli tunti. Jos tuo yhteys olisi pidetty matkapuhelimilla, hintaa sille olisi tullut n.132 euroa. Nyt se oli ilmainen skypen ansiosta. Kyllä nettimaailmassa on ihan hyödyllisiäkin ominaisuuksia.
Pyörää pakatessa tuli tämä puolalaisomistajapariskunta vielä jutustelemaan kanssani. Kehuin heidän motelliaan, ihan aiheesta, juttelimme säästä, saksalaisautojen ja -pyörien paremmuudesta verrattuna täkäläisiin ja muusta elämänmenosta täällä suuren veden takana.
Sitten vaan tien päälle ja kohti Coloradoa. Alun perin aioin ajaa Fort Collinsin kautta Utahia kohti, mutta vilkaisu television sääkarttaan ennen lähtöä ja taivaalle, pistikin minut vaihtamaan reitin etelämmäs Denverin kautta. Pohjois-Coloradoon luvattiin ukkosmyrskyä ja tosi tummalta taivaanranta näyttikin. Eikun pyörän nokka kohti etelää lännen sijasta. Tämäkin on sitä yksin reissaamisen vapautta, voit muuttaa reittiä, jos jokin ei miellytä, ja te kaikki lukijathan tiedätte, mikä minua ei miellytä yhtään. Kastuminen. Tänäänkin sitten vältin sadeilman, mutta joskus se tuuri loppuu meikäläiseltäkin. Onneksi reitille ei sattunut Floridan osavaltio. Siellä on satanut nyt kohta kaksi viikkoa yhtämenoon hurrikaanien säestäminä.
Denveristä kaarsin sitten länttä ja Utahia kohti. Mukavassa auringonpaisteessa ajelin Kuparivuorten yli ja etsiskelin yösijaa ensin Dillonista, mutta motellissa, josta huonetta kysyin, netti oli epäkunnossa, joten seuraavaan kylään, Avoniin, johon sitten asetuinkin.
CCR 08 -meeting alkaa tiistaina, joten loppumatkan voinkin "madella", sillä matkaa on jäljellä n.300 mailia.
Karttalinkki:http://maps.ask.com/maps?ml=lt%3D41.91176184721935%7Clg%3D-104.87611499999997%7Cal%3D5%7Ccx%3Dundefined%7Ccy%3Dundefined%7Czm%3D13%7Cvt%3Dundefined~lt%3D44.08056%7Clg%3D-103.23056%7Cad%3DRapid%20City%2C%20SD%7Csd%3D1%7Cdm%3D0~lt%3D43.76667%7Clg%3D-103.59833%7Cad%3DCuster%2C%20SD%7Csd%3D1%7Cdm%3D0~lt%3D41.23583%7Clg%3D-103.6625%7Cad%3DKimball%2C%20NE%7Csd%3D1%7Cdm%3D0~lt%3D40.60667%7Clg%3D-103.84333%7Cad%3DNew%20Raymer%2C%20CO%7Csd%3D1%7Cdm%3D0~lt%3D40.58528%7Clg%3D-105.08389%7Cad%3DFort%20Collins%2C%20CO%7Csd%3D1%7Cdm%3D0~lt%3D39.63139%7Clg%3D-106.52167%7Cad%3DAvon%2C%20CO%7Csd%3D0%7Cdm%3D0~
