Perjantaipäivä valkeni harmaana edellisen päivän tapaan, mutta sade antoi odottaa itseään. Lähdin kohti rajaa Port Huronin kaupunkia kohti. Vajaan sadan kilometrin ajon jälkeen alkoikin taas pisaroida. Pysäytin tien varteen ja laitoin sadevaatteet ylleni. Kuitenkin ajettuani kymmenkunta minuuttia, sade, joka ei kuitenkaan koskaan oikeaksi sateeksi yltänyt,hiipui kokonaan. Katselin taivasta ja raskaita pilviä ja pohdin ottaisinko sadevaatteet pois vai tarvitsisinko niitä tänään. Tulin Port Huroniin ja totesin pyörän kaipaavan lisää menovettä. Nyt en aikonut enää harrastaa" pääsisinkö seuraavalle huoltsikalle leikkiä". Tankkasin ja samalla laskelmoin loppumatkan pituutta ja paljonko tankissa saisi olla menovettä kentälle tultaessa.Päätin heittää myös sadeasun laukkuun, mukavampi ajaa ilman niitä.
Saavuin hetimiten rajalle, Usan tullissa vain vilkaistiin passia ja Kanadan puolella kysyttiin pyörän omistajan kotipaikkaa. Sanoin sen olevan rekisteröity Suomeen ja vieväni sen seuraavana päivänä lentokentälle odottamaan lentoa Eurooppaan.Homma oli sillä selvä. Koko matkan aikana kukaan ei tarkistanut esimerkiksi rekisteriotetta. Olisin voinut ajella kenen tahansa pyörällä. Yhtiö, joka rahtasi pyörämme, oikein painotti rekisteriotteen tärkeyttä matkan aikana.
"Kanadaan takaisin..."
Kanadan puolella mitat ja välimatkat olivat taas kotoisen tuttuja. Torontoon matkaa 299km, voiko sen selvemmin ilmaista.Matkalla ei juuri tapahtunut mitään kummoisempaa. Lähestyessäni Torontoa liikenne alkoi ruuhkautua, osaksi perjantain takia ja suuremmaksi osaksi siksi kun Toronto on miljoonakaupunki. 2,5 miljoonaa asukasta, joten ruuhkia oli odotettavissa. En ajanut keskustaan asti, vaan etsiskelin yöpaikkaa lähempää kenttää.
Motelli nimeltään White Knight (valkea ritari) olikin parin kilometrin päässä rahtiterminaalista, jonne pyörä oli seuraavana päivänä jätettävä.Yöpaikka oli aivan siisti ja varsin edullinen 55Cad, kun ottaa huomioon suurkaupungin läheisyyden.
Kävin pesemässä pyörän valmiiksi ja sitten hyppäsin taksiin ja pyysin viemään johonkin hyvään pihvipaikkaan. Montana Saloon oli paikka 10km päässä, jonne taksi kurvasi, ja hyvä ja iso pihvi olikin.
Lauantaina 6.Syyskuuta
Viimeisen päivän aamu Pohjois-Amerikassa, tällä kertaa,pakkasin pyörään jäävät tavarat ja mukaani Saksaan lähtevät tavarat erikseen. Sitten pyysin respasta pari tuntia lisää aikaa huoneen luovutukseen, joka olisi ollut klo 11. Sovimme puolentoista tunnin lisäajasta ilman veloitusta. Tarvitsin lisäaikaa, koska minun piti käydä Toronton keskustassa ostamassa pojalleni Markukselle kannettava tietokone, jotka täällä ovat selvästi halvempia kuin kotomaassa.
Löin kahden tietokoneliikkeen osoitteet navigaattoriin ja ajoin kaupunkiin.Ensimmäisestä liikkeestä löysinkin ko. koneen. Alue oli Toronton Chinatown, pikkuputiikkeja ja turisteja täynnä.
Myyjä sanoikin heti, että täällä käy paljon eurooppalaisia turisteja ostamassa elektroniikkaa, on kuulemma paljon halvempaa heillä kuin Euroopassa.
Sitten pikainen kierros kaupungilla ja takaisin motellille. Kun tulin takaisin , vastaanotossa kysyttiin ettenkö aikoisi jo lähteä, johon minä että onhan tässä vielä reilut puolituntia aikaa. He sanoivat kellon olevan jo yhden. Täh! En ollut huomannut Kanadaan tullessani aikavyöhykkeen jälleen muuttuneen.Siis kelloa tunnilla eteenpäin. Hyvä kun tuli puheeksi, olisin nimittäin mennyt kentälle tyyliin Kunkku ja sitten oltaisiin oltu taas minuuttipelissä.
Kamat äkkiä pyörään ja rahtiterminaalille pyörää luovuttamaan.
Ajoin GTAA:n terminaaliin ja papereiden kanssa konttoria etsimään. Porukka oli mitä lie intialaisia kaikki, konttoristit ja rahtarit terminaalissa.
Konttorinhoitaja käski ihan ensimmäiseksi ajaa ramppia pitkin terminaaliin sisään pyörän punnitukseen.Olin pelännyt koko matkan sitä"ramppia", sillä Ari ja Jokke kaksi vuotta aiemmin olivat joutuneet ajamaan n.metrin korkeudella olevaan siltaan "hailankkua"pitkin ja pelkäsin nimenomaan sitä kapeahkoa lankkua. Pyörähän voisi pahimmassa tapauksessa jäädä "mahastaan" kiinni ja pudota alas sillasta. Mutta huoleni olikin aivan turha, sillä parin vuoden aikana oli tapahtunut edistystä tälläkin saralla. Sillalle johti suoranainen "valtatie".Hurautin pyörän vaa'alle, 396kg, näytti kapine.
Sitten avuliaat aasialaiset toivat konttialustan, jonka päälle piti pyörä ajaa. Siihen jäivät liinojaan kiristelemään, kun otin viimeisen kuvan LT:sta amerikan mantereella ja painuin konttoriin täyttämään papereita.Parinkymmenen minuutin päästä paperit oli täytetty, outoa oli kuitenkin se,poiketen selvästi saksalaisesta järkähtämättömästä perusteellisuudesta, että kukaan ei kysynyt mitään pyörän sisällöstä, polttoaine määristä eikä muistakaan nesteistä. Siis LoTjassa olisi voinut olla vaikka minkälainen helvetinkone, eikä näitä deen päälle puhujia kiinnostanut yhtään.Ja heidän kauttaan menee pyöriä ihan viikottain, pääasiassa Eurooppaan. Huh,huh!
En katsonut olevani velvollinen opastamaan heitä työssään, joten pidin mölyt mahassani.Tilasin taksin, ja sitten vaan kentälle. Lauantai-iltapäivällä ei ole yleensä kentillä hirveitä ruuhkia, eikä Toronton kenttä tehnyt poikkeusta tässä asiassa.
"GTAA:n terminaalin ovet oikella puolella, jonka siltaan oli tehty kunnon ajoramppi."
"Herra Deetä kiinosti enemmän pyörän paino kuin nesteet ja polttoaineet...!"
