Aamu Amarillossa valkeni tuntia myöhemmin kuin edellispäivänä Coloradon puolella. Kun karttaa katsoo Amarillo on nimttäin idempänä kuin Limon, missä olin edellisyön. Ja aikavyöhykkeen muutoksen vuoksi (tunti eteenpäin), kun heräsin normaliin aikaan, olikin vielä pimeä kello 7. Tunnin unet lisää ja johan oli aamu valjennut. Sitten vaan etsimään kaikkien teiden äitiä, Route 66:sta. Jonkin matkaa ajettuani kyltti Interstate 40:llä opasti sivuun oikealle tielle. Siinähän se meni vieressä, hiljaisena kuin kylätie. Tietä tuskin käyttävät muut kuin paikalliset farmarit ja tietenkin minun kaltaiseni turistit, joilla on jonkinlainen pakkomielle ajaa ainakin pätkä ellei koko tietä läpi. Minulle riitti tällä kertaa muutama kymmentä mailia.
Tuon muutaman kymmenen mailin aikana minulle paljastui tien koko kuva. Elämä on osittain paennut tien ympäriltä, suurin osa liikenteestä on siirtynyt I-40 päätielle. Sulo Vilenillä olisi ollut ostettavana monta huoltoasemaa loistavalla paikalla, tosin päätien läheisyydessä.
"Sinne vaan, suoraan, siellä se on..."
"Sulo Vilenin unelmapaikka. Viimeinen asiakas on unohtanut hinurinsa tankille, liekö Sulon...?"
" Route 66-museoita ehti olla parin kymmenen mailin matkalla kolme. Montakohan niitä on koko tien pituudelta?"
" Aivan upea Intiaani"
Käväisin Elk Cityssä sijaitsevassa kuuskutos museossa. Aivan mukava paikka. Historiikki oli tuotu hyvin esille entisöityjen autojen, moottoripyörien ja muiden ajan esineiden kanssa.Museon taakse oli rakennettu tyypillinen amerikkalaisen pikkukaupungin kopio. Tällä kertaa maltoin mieleni, enkä ostanut yhtään mitään 66-krääsää. Eipä kyllä mahtuisi mukaankaan.
Jälleen matkaan pitkin interstatea.Olin ajanut parikymmentä minuuttia, ja kauhukseni huomasin siniristilipun hävinneen antennista. Kääk. Minut valtasi todella surutunnelma. Uskollinen lippuni kesti neljää päivää lukuunottamatta koko matkan. Nyt tiedän miltä Tom Hanksista tuntui, kun Wilson lipui ulapalle elokuvassa Castaway. Lippuni lojuu jossain Teksasin ja Oklahoman rajamailla. Nyyh, nyyh...
Suru puserossa käänsin pyörän kohti pohjoista ja Kansasin osavaltiota. Vaihtelevien maisemien jälkeen lähestyin Enidin kaupunkia.Ennen sitä tummat pilvet nousivat taivaanrantaan. Nämä pilvet ovat seurausta hurrikaani Gustafin rantautumisesta ja liikkumisesta kohti sisämaata.
Ennen kaupunkiin tuloa alkoikin sataa ja välillä tulikin todella reippaasti vettä. Kirosin mielessäni, kun jouduin ajamaan kaupungin läpi kovassa sateessa. Vähä väliä piti pysähtyä liikennevaloihin, ja eräissä valoissa sitten tapahtuikin.Meinasi nimittäin tulla loppu matkalle. Siis loppu matkalle ironisesti En(i)d-kaupungissa.
Olin pysähtynyt punaisiin valoihin, vettä tuli kuin sieltä konsanaan. Yht'äkkiä pyörä pomppasi metrin eteenpäin. Heti en edes tajunnut miten se silleen, pidin kytkintä pohjassa ja kuitenkin pyörä hyppäsi eteenpäin ja kytkin irtosi otteestani ja pyörä sammui siihen.Peileistä huomasin kuitenkin auton ottaneen ruotsalaistuntuman bemarin perään. Hitto, peräänajo!! Sadattelin mielessäni tilannetta. Ajoimme pois risteyksestä. Hyppäsin katsomaan pyöräni vaurioita, mitä!Ei näy vaurioita,ei voi olla mahdollista. Selvästi auto kuitenkin osui pyörääni ja siirsi sitä vielä metrillä. Menin peräänajaneen autoilijan luokse; raskaana oleva äiti, kaksi lasta takapenkillä. Kysyin häneltä, että kuinkas sitä noin ajellaan. Hän sanoi auton vain liukuneen kohti minua eikä hän voinut tehdä mitään. Betonitien huono puoli on juuri liukkaus kovassa sateessa, ja jos on vielä huonot renkaat, niin sitten ollaan kuin jäällä.
Hän kysyi kuinka minulle ja pyörälle kävi. Totesin hänelle, että ihmeen kaupalla ei minulle eikä pyörälle käynyt kuinkaan. Itse asiassa minun tuurini oli rouvan auto, joka oli Ford Taurus, jostain 90-luvun puolesta välistä, ruma kuin p...e, ei tiedä kumpi on etu- ja kumpi on takapää.Mutta juuri tässä mallissa keulapuskuri on tosi alhaalla, ja sen takia keula ei murskannut satulalaukkujani eikä mitään muutakaan perästä ,vaan keula ottikin ensimmäiseksi takarenkaaseen.
Jokin muu kuin tämä tötterö, esim SUV, joita amerikka on pullollaan, olisi pistänyt takaosan uusiksi bemarista ja lopettanut matkantekoni sinne Enidiin, Kansasiin.
Helpottuneena jatkoin matkaa pohjoiseen.
Illan alkaessa hämärtyä huomasin valtatien varrella kyltin, jossa sanottiin tulevan kohta vastaan pikku Ruotsin. Siis little Sweden, keskellä Kansasin viljapeltjoja, sinnehän onkin poikettava ja etsittävä yösija. Majoituinkin Viikinki motelliin, jota piti kyllä muu kuin aito ruotsalainen. Ukkeli oli hyvin ystävällinen ja kertoili kaupungin historiaa.
"Ristitkin pitää olla amerikassa isompia kuin muualla..."
"Lindborgin kaupunki, pikku Ruotsissa, keskellä Kansasin viljapeltoja."
Keskiviikkona 3.Syyskuuta
Yöllä satoi todella rankasti, heräsin pariin kertaan sateen rummutukseen.Minkähänlainen päivä olisi tulossa. Taidetaan tarvita sadeasua tänään. Raskaat pilvet roikkuivat Lindborgin yllä, kun tein lähtöä. Laitoinkin sadeasun päälle valmiiksi. Mutta enpä tarvinnut sitä sateen takia koko päivänä, vaan pidin sen yllä kylmyyden takia. Lämpötilä oli 13 astetta lähtiessä, eikä nuossut 18 paremmalle puolelle kuin hetkittäin, auringon silloin tällöin pilkahdettua.
Hurrikaani Gustafin aiheuttamat runsaat sateet ja kovat tuulet olivat lähestymässä keski-länttä. Alkuperäisen reitin mukaan olisin tänään ajellut kohti Arkansas:ia ja Tenneseetä. Siellä oli ollut eilen ja tänään tulossa lisää kovia rankkasateita, jopa 35 tuumaa vettä. Sääennusteen mukaan rintama nousee kohti pohjoista ja on hyvin todennäköistä, että loput päivät menevät tälläkin reitillä sateessa ajeluksi.
Lindborgista ajoin kohti pohjoista, Hebronin kaupunkiin Nebraskaan, sieltä kohti Missouria ja sieltä edelleen pohjoiseen Bellevuen kaupunkiin, josta sitten otin suunnaksi idän. Olin jo Iowassa ja muistin, että Des Moinesin kaupungin lähettyvillä on pikkukaupunki ja siellä katettuja siltoja.
Olemme Mirjan kanssa katsoneet muutamaan kertaan Clint Eastwoodin ohjaaman ja näyttelemän elokuvan Hiljaiset Sillat. Naispääosassa Meryl Streep. Elokuva on filmattu Madison Countyssa ja se sattui osumaan reitilleni. Halusinkin nähdä sen Rosemaryn katetun sillan, jossa rakkaus roihahti valokuvaajan(Clint) ja maatalon emännän(Meryl) välille.
Löysinkin kaupungin ja tien, joka vei sillalle. Tie olikin niin irtosoralla päällystetty ja 4 mailin päässä, ettei LoTjalla ollut mitään asiaa sinne. Harmi, olisin halunnut käydä sillalla. No, ajoin sitten Wintersetin kaupunkiin, jossa myös kuvauksia tehtiin. Tiesittekö muuten , että Winterset on myös kuuluisa eräästä legendaarisesta näyttelijästä. John Wayne on syntynyt siellä.
Matkaa Torontoon on vielä 900 mailia, ja päätin ajaa vielä sata mailia pois tuosta. Sitten ei jäisi kuin 400 mailia per päivä ja olisin Torontossa perjantai-iltana. Oma lentoni lähtee alkuillasta ja pyörä on käytävä viemässä huolintafirmaan ennen sitä. Siksi en jätä lauantaille enää ajettavaa.
Siis vielä kaksi ajopäivää, ja urakka Kanadassa ja Usassa olisi ohi.
" Näin näppärästi kulkee neljä rekan nuppia yhdeltä kuskilta."
"Tieaura ajalta kun isä lampun osti..."
"Bridges of Madison County -elokuvan tunnelmissa."
"Tottakai kaupungin suurella pojalla on myös oma katu."
1 kommentti:
Moi taas,
olipa hyvä, ettei peräänajossa käynyt sen kummemmin! Samanlainen tilanne kävi täällä Suomessa vime kesänä eräälle toiselle LT-kuskille...pakoputki vain sai kipeää.
Siellähän menit taas Dalhart Amarillo -linjoilla ihan meidän jälkiä! Harmi kun kelit menivät huonoiksi ja jouduit kurvaamaan sinne pohjoiseen turhan aikaisin.
Nuo karttalinkit on ihan hyvä juttu!
Jos vaan pystyt, niin vältä Detroit. Siellä ei ole mopomiehelle mitään nähtävää ;-).
Hyvää loppumatkaa!
Ari
Lähetä kommentti